Oppimistulosten heikkeneminen on ollut yksi viime aikojen puheenaiheista. Kuva Suomesta koulutuksen mallimaana on pahasti säröillä. Opetus- ja kulttuuriministeriön äskettäin julkaisemassa Sivistyskatsauksessa todetaan, että oppimistulosten pitkäaikainen lasku on kyllä yhteiskunnassamme tunnistettu, mutta sen syitä ei niinkään. Resurssipula ja koulutukseen tehdyt leikkaukset lienevät osaselitys. Käytännön opetustyötä tekevät löytävät varsinkin viime vuosien kehityksestä myös muita huolestuttavia piirteitä.
Ilta-Sanomien (19.1.23) jutussa haastatellut opettajat kuvaavat, miten jo hyvin pieniin oppilaisiin kohdistuu tänä päivänä kohtuuttomia paineita. Opetussuunnitelmat paisuvat ja perustaitojen opettelu jää laajojen osaamistavoitteiden jalkoihin. Digitaalisuus, niin hyvä renki kuin onkin, tuntuu ottaneen kouluissa isännän paikan. Ylipäätään opettajien mahdollisuudet keskittyä perustehtäväänsä eli lasten opettamiseen ovat heikentyneet ja jäänet kaiken ylimääräisen, kuten esimerkiksi erään opettajan kuvaaman ”hankehumpan” jalkoihin.
Keskittyminen perustehtävään. Se tuntuu olevan yhä mahdottomampaa niin koulumaailmassa kuin sosiaali- ja terveydenhuollossakin. Ei ole ihme, että molempien alojen ammattilaiset tähyilevät muita töitä. Niin opettamisessa kuin vaikkapa hoitotyössäkin ydinosaamista on ihmisten kohtaaminen, heidän tarpeidensa tunnistaminen ja työnteon suuntaaminen niiden ja koulutuksen tuoman osaamisen pohjalta. Jos tämä ei toteudu, on seurauksena ammattilaisten uupuminen, turhautuminen ja halu työtehtävien vaihtoon.
Kärsijöinä ovat ennen muuta juuri ne, joiden vuoksi työtä tehdään. Lapset ja nuoret, joista meillä ei ole vara hukata yhtäkään ja ikäihmiset, jotka ansaitsevat hyvän hoivan elämänsä loppuun saakka.
