Näin koulujen alkaessa some täyttyy iloisen jännittyneistä päivityksistä. Kuvissa pienet ja vähän isommatkin koululaiset ovat kuka enemmän kuka vähemmän innokkaina aloittamassa uutta kouluvuotta. Useimpien lasten koulupolku tullee kulkemaan melko tasaista tietä ja hyvä niin. Mutta on myös lapsia ja perheitä, joilla on tiedossa kivikkoisempi taival.
Kirjoittajan luvalla jaan erään äidin postauksen, joka sanoittaa monen perheen tuntoja:
”Mun ajatukset on olleet niiden lasten luona, jotka yrittävät parhaansa, mutta kompuroivat kerta toisensa jälkeen. Niiden, jotka tuntevat kaiken satasella ja kuormittuvat niistä mukavistakin asioista. Niiden, jotka venyvät äärimmilleen ja kouluarki on toisinaan selviytymistä tunnista toiseen. Niiden, jotka sydämensä pohjasta tahtovat kuulua porukkaan ja tulla hyväksytyiksi omina itsenään.”
Näiden lasten ja heidän perheidensä ajatuksissa poukkoilee usein uuden lukuvuoden alussa monenlaiset huolet ja pelot. Miten koulupäivät sujuvat vai sujuvatko ollenkaan? Montako palaveria ja selvitettävää tilannetta tulevaan vuoteen mahtuu? Kuinka paljon pettymyksiä ja tunnetta epäonnistumisesta lapsi kestää? Miten koko perhe jaksaa pitkän kouluvuoden yli?
Helppoa ei ole opettajillakaan. Vaikka koulujen käytettävissä on entistä enemmän sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisia, on opettaja kuitenkin käytännön luokkatilanteessa usein yksin. Avustajia ei ole riittävästi ja sote-alan henkilöstöpula ja työntekijöiden vaihtuvuus heijastuvat myös koulujen arkeen.
Miksi oikeanlaista apua on niin vaikea saada sekä kouluihin että koteihin? Kasper – Kasvatus- ja perheneuvonta ry:n Armi Ahvenainen ja Sanna Välimäki toteavat mielipidekirjoituksessaan Helsingin Sanomissa 9.8.22, miten hyvinvointivaltiomme nojaa insinöörimäisesti suunniteltuihin instituutioihin, joissa asiantuntijuus on keskittynyttä, eriytynyttä ja järjestelmälähtöistä. Pirstaloitunut palvelujärjestelmä ei kykene kohtaamaan perheitä kokonaisvaltaisesti ja pahimmillaan sivuuttaa perheet ja heidän näkemyksensä tilanteesta.
Jotta tilanne korjaantuisi, tarvitaan rakenteellisia ratkaisuja, kuten panostamista peruspalveluihin ja esimerkiksi lasten- ja nuorisopsykiatriaan, joissa tilanne on monin paikoin ala-arvoinen. Lisäksi tarvitaan niin kouluissa kuin koko palvelujärjestelmässä lisää tietoa ja ymmärrystä lasten ja perheiden moninaisista tilanteista ja tuen tarpeista. Perhe on lapsensa ja oman tilanteensa paras asiantuntija.
Parhaimmillaan kodin ja koulun sekä muiden ammattilaisten sitoutuneella yhteistyöllä oppimisen ilo voi löytyä sillä kivikkoisemmallakin koulupolulla. Ja kaikki järjestyy, kuten kirjoitukseni alussa siteeraamani äiti postauksensa toiveikkaasti päättää.